Tavallisesti kirjoittaisin seuraavan kaltaisen (liian avoimen) tekstin kovakantiseen päiväkirjaani, mutta koska en ottanut päiväkirjaa aamulla lähtiessäni mukaan - sallinette:


Tuntemukset ovat vaihdelleet vuorokauden sisällä monien tunteiden välillä: vapautuneisuudesta vihan kuohahduksiin; haikeudesta suruun, epätoivoon, helpotukseen; odotukseen uudesta alusta, vanhan taakse jättämisestä; tunteeseen siitä, että missään ei ole mitään järkeä, etten halua jäädä tähän kaupunkiin, etten halua nähdä tiettyjä ihmisiä, että haluan vain kadota, etten halua jatkaa.

Takana on viimeinen yö, kun futaaja saapuu oveni taakse, mukanaan väärä kopio kirjasta, jonka lainasin hänelle, ja Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa, jonka hän haluaa pistää eteenpäin. (Jälkimmäisen annoin muuten äidilleni viime vuonna joululahjaksi, vaikken ole sitä itse lukenut.)

Pah. En tiedä mitä muuta nyt sanoa, kuin sen mitä edellä kirjoitin tunteistani.

Tiedän, että ne menevät ohi. Yritän olla miettimättä eilistä yötä, sitä mitä sanottiin - kaikki tarpeellinen - mutta jos sitä jää miettimään, ei kuitenkaan kaikkea.

Niin kuin ei koskaan. Eihän se ole mahdollista. Nämä on niitä asioita, joiden kanssa on opittava elämään. Eteenpäin menoa silti siitä tytöstä, joka olin vielä kolme vuotta sitten. Tai lukiossa. Sitä mieltä, että on turha edes yrittää avata itseään kenellekään, koska kukaan ei kuitenkaan ymmärrä ja sanat ovat liian rajalliset, kellään ei ole kärsivällisyyttä, kellään ei ole sydäntä. Sanat eivät riitä, ovat turhia; kun se oikea (mies tai ystävä, kanssaolento, tiedättehän) - samanlainen - tulee vastaan, ei tarvita sanoja, hän ymmärtää ja näkee lävitsesi, näkee sen olennaisen. Sitä se kai on olla "samalla aallonpituudella".

Kysyin ihan retoriikan vuoksi, pahastuisiko hän, jos häntä tulisi joskus katsomaan siihen toiseen kaupunkiin, testatakseni kai millä tasolla hän sietää ystävyyttäni - ja no, ollakseni "tuttavallinen", säilyttääkseni "välit" ja kaikkea muuta sellaista, puhdasta liibalaabaa - mutta on vahva tunne siitä, etten kuitenkaan sitä aivan pian tee.

Jummi. Vihasin lähtöhalausta. Vihasin jännitettä. Vihasin etäisyyttä, jonka tunsin. Miksei se voinut olla niin kuin silloin kesällä 2008. Mutta silti. Kreisiä.

No, se vie mukanaan mun yheksänkymppiä maksaneen punaisen, puhelinkopinmallisen cd-vitriinin. Voin ehkä joskus karhuta sitä takaisin, kun kyllästyn tähän mun "tahdon päästää kaikesta omaisuudestani irti" -vaiheeseen.

Aivan kreisiä.

( rehellisiä tai vähemmän rehellisiä vastauksia - joskus ei vaan itsekään ole varma )

Ehkä on tylsää ja haluaisin nukkumaan.

En ehkä ole hehkuttanut vielä aivan tarpeeksi, kuinka paljon rakastan niitä asioita, joita saan opiskelemallani alalla tehdä. Onni kupli pintaan taas tekstittämisen (t. av-kääntämisen) tunnilla. Aivan parasta, kun voi jossain kokea tajuavansa asioita, tekevänsä asioita jopa oikein(!), huutomerkin arvoisesti.

Alkuviikon pimeä putki päättyi eilen - vaikka nyt lintsasinkin ties kuinka monennetta kertaa espanjan tunnilta (edelleen muiden hommien takia) - kun kello kolmelta kävelin Signumin ovista ulos, saatoin vain ihmetellä mitä sitä seuraavaksi voisi tehdä. Toisin sanoen pohdin mikä olisi seuraava stressaava deadline. Suunnaton huojennus, kun tajusin, ettei sellaista nyt välttämättä ihan heti ollutkaan. Vapaata aikaa - siivota kämppä(!), käydä herranen aika sentään jopa lenkillä(! - se oli ihanaa), pestä juustoon tahriintunut villapaita, lainata kirjastosta lisää Palahniukia, jatkaa pipoprojektia leffan pyöriessä taustalla ja nukahtaa kainalossaan kirja, jonka on vain ottanut viereensä jaksamatta edes avata sitä, koska on vain niin uupunut. Harmitti vähän, etten enää jaksanutkaan Eloonjäänyttä aloittaa - mutta toisaalta kello oli jo taas yli yhden yöllä - ja minä hereillä, vaikka jo kymmenen aikaan oli ruvennut väsyttämään.

Hyvä flow nyt hetken taas. Aion tänään vielä uskaltaa katsoa, miten ehyen kokonaisuuden saisin raavittua kasaan erillisistä tutkielmaa varten kirjoittamistani pätkistä. Kauhistuttaa - mutten voi pitkittää tätäkään juttua kauemmin.

päänsärky. oma moka. (haha.)

torkuin tokkurassa melkein puolet labrassa vietystä reilusta 12 tunnista. katsoin myös 500 days of summerin. lounaan jälkeen pyöri italian job, josta jaksoin puolet alusta, ja olin lopun ajan ihanan sikeässä unessa. päivä päättyi - myöskin puolittain katsottuun - indiana jonesiin ja kadonneen arkin(?) metsästykseen... iha jees, jos osaisi olla stressaamatta asioita, joita ei vain sillä hetkellä voi hoitaa. kaikki ajatukset tunkeutui uniin, nytkähtelin ja potkiskelin puolivalveilla, herätessä tuntui siltä kuin olisi käsitellyt aivan valtavat määrät mieltä painaneita asioita. viime yö meni samoissa merkeissä. tai se aika klo 01-05 välillä, minkä ehdin nukkua. hyvät, sikeät unet sinänsä, mutta pää raksuttaa TAUKOAMATTA. mietin keinoa ulos. kaikesta. itsestäni. velvoitteista. syyllisyyden tunteista. surusta. egosta. jne. jne. kuinka saavuttaa se mitä haluan tulematta matkalla ensin hulluksi. ja onko se ylipäätään mahdollista. hulluin ajatus on ollut lähteminen jonnekin intiaan tai nepaliin viettämään pari vuotta jonain nunnana tai muuna sellaisena. en ehkä ole toteuttamassa, vaikka ajatuksena, kyllä, ajatuksena se kieltämättä houkuttaa.

(Hyvin inhottavalta näyttää kirjoittaa noin "tajunnanvirtatekstiä", ilman isoja alkukirjaimia, kunnollisia rajoja lauseiden ja ajatusten välillä.)

Luin läpi siinä joutessani myös kaikki Riku Korhosen Hesariin kirjoittamat kolumnit. Se kävelee harva se päivä Tuomiokirkkosillan/liikennevalojen - Sammakon kirjakaupan - kauppatorin -akselilla vastaan, aina nappikset korvissa, ja väistelen ihan varmuuden vuoksi katsekontaktia. Se kirjoitti omistuskirjoituksen mun Lääkäriromaaniin joskus 2008 lopulla ja lupasi hoitaa sellaisen mun Kahden ja yhden yön tarinoihinkin, jos vaan veisin kirjan Sammakolle joku päivä. En oo koskaan sitä saanut vielä aikaan. Enää ei kehtaa.

Nyt nukkumaan. Sain juuri Tekstien viimeistely -kurssin läksytehtävän tehtyä. Aiheesta "muoti-ilmaukset". Rakastan sitä mitä opiskelen. En vaan jaksaisi yrittää olla tieteellinen (esim. kandin kirjoittamisen merkeissä), kun pohjimmiltani olen kyllä kaikkea muuta.

Kuten kirjoitin hetki sitten eräälle ystävälle tekstiviestissä, "tästä tulee vielä PITKÄ juttu lj:iin, mut sanotaanko näin, etten saanut sitä mitä halusin. Tämä on SOTAA, joka PÄÄTTYY MUN voittoon - oli se sitten pojan rakkaus, viha tai mun hulluus. Aion nöyrtää sen. Sen on tajuttava tehdä musta loppu. Eikö se vieläkään sitä tajunnut???"

( Read more... )


Ja munhan piti oikeasti keskittyä tää koko päivä sen kandin kirjoittamiseen... Kuten sanoin, tää rakkaus (=hulluus) tekee minut vielä HULLUKSI. Se on nähty jo aiemmin. (Esim. silloin kun ensin laihdutin itseni 50-52-kiloiseksi luukasaksi, muistatteko sen Lintsikesän 2007 - tällä pituudella se on vähän liian vähän - ja kärsin aika monella tavalla oireilevasta syömishäiriöstä, ja helvetti, NAUTIN siitä. Nautin kärsimyksestäni. Nautin piinastani. Se oli/on sairasta. Tiedän, mutta...) Se tullaan mitä todennäköisimmin näkemään vielä uudestaan. Tuskin enää samassa muodossa, mutta toivotan teidät tervetulleeksi seuraamaan melkoisen varmaa mielenterveydellistä tuhoani. Toivotaan, ettei se kestä enää kauan. Tarkoitus on käydä pohjalla ja nousta sieltä uuteen nousuun.

Mitään itsemurhaa en kyllä ole tekemässä. Näin vertauskuvallisesti ilmaisten: Puukko on just sen jätkän käsissä.

--

Niin, ja mulle saa yrittää puhua järkeä. Jos on jotain mitä en näe. En vanno, että teen lopulta järkevintä mahdollista ratkaisua, koska tietyissä asioissa olen luonteeltani äärimmäinen pässinpää - mutta pohdin asiat mielellään läpi. Hyviä kysymyksiä on jo esitetty, kunpa mulla itselläni olisi niihin kaikkiin antaa vastaus.

nyt kyllä ei
todella huvittaisi
tehdä mitään muuta kuin
kaivautua sen peiton alle ja jäädä nukkumaan.

--

ja tässä vaiheessa ninni tahtoisi varmaan läimäistä mua poskelle. ja olisi siinä aivan oikeassa.

just se tietty koputtamassa oveen klo 01-> tietää helposti aamun puolelle venyvää yötä. tietää sitä, että pistän vasta puoli kuudelta starsin soimaan unimusiikiksi ja pyörittelen vielä hetken päässä juuri läpikäytyjä asioita.

ja sitä, että herääminen venyy puolitahtomatta yhteentoista ja päivä saa e r i t t ä i n hitaan alun. vielä hitaamman kuin oli edellispäivänä suunnitellut.

olin suunnitellut soittavani pojalle vasta tänä iltana. tänä iltana ois ollut kiva kaiken pienen puuhailun jälkeen istua alas juttelemaan niistä isoista asioista, jotka käytiin viime yönä läpi ja jotka nyt vaikuttavat taas vähintään koko tämän päivän keskittymiskykyyn.

helpottiko? en usko. vaikka kaikki saatiin puhuttua. taas melkein läpikotaisin.

kuinka olen tällainen. kuinka hän on mikä on. miksi. miksi ei. suuremmassa kontekstissa kuin suhteessa toisiimme. mutta vähän myös pienemmässä - joka tietenkin eniten riutoo.

nauroin etten olisi itkenyt. ja poika yllytti päästämään irti, käymään hänen kimppuunsa. on tullut selväksi, että se olisi hänen mielestään niin siistiä. että siis luopuisin siitä jostakin joka kahlitsee minut sisältä.

hän haluaa auttaa vapauttamaan minut. ja katinkontit.

ja mitä minä siitä hyödyn?

istuin siinä hänen edessään ja olisin halunnut kuristaa hänet siitä hyvästä, että hän istui siinä niin pyhimysmäisenä.

sanoin, että ehkä olisi helpompaa heittää kaikki menemään. hän sanoi, että ehkä se ei kannata.

henkisen kasvun kannalta ehkä ei. mielenterveyden kannalta...

kyllästyttää: tiedän, etten voi jättää näitä asioita kesken - jos jatkamme näin, mikä vaikuttaa hyvin todennäköiseltä. minun on saatava tietää. pelkän tuntemisen sijaan. haluaisin olla tarvitsematta jatkuvasti pohtia suhdettamme.

miksei se voi sanoa sitä?
miksi sen täytyy olla tuollainen?
ei ole oikein päästää lähelleen ja ottaa etäisyyttä, kun yhtäkkiä tajuaa, että toista voikin tässä hommassa sattua - tuollaiset perustelut ovat helvetin itsekkäitä.

-

ei me enää halata. ehkä hyvä pitääkin se niin.

Huh. Kävin tekstityskurssin jälkeen Puhakassa, kuljin kaupungin läpi kotiin, tein mutkan Kertun kautta varatakseni huomiselle päivälle pyykinpesuajan, ja nyt istun kotona, syön muroja (väittävät tätä sekoitusta "gluteenittomaksi mysliksi") kera soijamaidon. (Taidan vaihtaa lehmänmaidon vegaanisiin vastineisiinsa pysyvästi, sillä olen todennut, että ei siitä vaan tuu hyvä olo - tietty juustot ja muut hapatetut maitotuotteet sitten erikseen.) Ei ahdista enää niin kaikki "tehtävä". Pakko on vain ja ainoastaan mun päässä. Useimmiten se menee näin.

--

Joo. Tarviin pojan, joka osaa rauhoittaa mut, kun otan maailman liian raskaasti - vaikka muuten leijuisin yleensä missä ikinä pumpulimaailmassa nyt kulloinkin leijun. Jonkun joka kaivautuu viereen ja kietoo kädet ympärille, kun olen paennut maailmaa peiton alle. Muistan viime syksyltä, kuinka siinä meinasi käydä aina välillä niin - olisi mieluummin nukkunut, ettei olisi tarvinnut kohdata kaikkia ikäviä juttuja. Kaikki ei ihan sellaista alakuloa ymmärrä. Onhan se aika heikkoa. Kai. Joidenkin mielestä. Ehkä. Se on heikkoa.

En tiedä, mistä tuo ajatus nyt yhtäkkiä tuli, että "tarvitsen pojan". En ole pitkään aikaan tosissani sanonut moista. Enkä ole oikeastaan tosissani nytkään, muuten kuin, että yhtäkkiä tuli vain sellainen tunne, että oispa sellainen mukava olla olemassa.

Mutta ei mua koskaan sellaiset edes etäisesti kivalta vaikuttavat pojat pyydä ulos tai kahville tai vaikka teelle tai ehkä lasilliselle. En kai lähetä sellaisia "viboja", että kannattais yrittää. Oon liian etäinen. Tai jotain. Kyse ei nimittäin voi olla siitä, ettenkö ois tarpeeksi nätti, kyllä sen nyt näkee noiden silmistä - vaikka koko lapsuuden onkin itseään rumana pitänyt... mut niin, en ehkä enää ole se sama lapsi mitä joskus olin.

Niin, kyllä ne jotkut jopa hymyilee. Tuli mieleen, kun kävelin eilen illalla kävelykatua pitkin kotiin ja vastaan käveli kaverinsa kanssa nuori mies, jossa oli jotain niin miellyttävällä tavalla tutunoloista, etten voinut olla katsomatta tarkemmin. No joo, ei siitä nyt mitään ois tullut, vaikka se olisikin tajunnut pelkän tuijottamisen sijaan vaikka pysäyttää mut ja pyytää samantien vaikka jonnekin yhdelle - tai jos musta olisi kuoriutunut sellainen ovela naisolento, joka tajuaa pudottaa laukkunsa kadulle sopivalla hetkellä (luoden itse sopivan tilanteen mahdollisuuksille...) - ei ihan vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, joka olisi ns. samalla aaltopituudella mun kanssa. Vaikka mistä sitä ikinä tietää. Enpä olisi Futaajastakaan ulkoisen habituksen perusteella uskonut. En yleensäkään tuppaa luottamaan tietyllä tavalla "liian hyvännäköisiin" miehiin. Huono juttu sinänsä sekin.

Jutut vähän niinku ois taas lukiossa. Just sen tasoista.

--

Huomiseksi on omat rauhalliset, mutta omalla tavallaan myös toimeliaat suunnitelmansa enkä aio tekemisiä enää stressata. Välillä täytyy luottaa itseensä myös näissä asioissa.

Vois olla siistiä aloittaa jonkinlainen meditointi. Välillä pelkkä perusteellinen venyttelykin tuntuu hyvältä rauhoittumiskeinolta, mutta harvemmin sitäkään enää teen, kun liikunta on muutenkin näinä viime viikkoina jotenkin vain jäänyt. (Ja sen kyllä valitettavasti tuntee varsinkin oikeanpuoleisissa olka-/niskalihaksissa.)

Hyvää yötä, jees.

I am way too dependent on emotions in life. I get way too involved.

Couldn't sleep last night until five o'clock in the morning. That's not that unusual for me - not these last few years - but at least lately I've had a somewhat normal cycle of being able to sleep at around one o'clock or so, sometimes already after eleven. Those days feel actually really good, when you're tired enough already at eleven o'clock to hit the bunk. Happy tired, you know.

I've been thinking that I should try to quit the habit of yelling at myself when I'm alone at home. I don't talk that much to myself, I don't think I do it more than most people do. (It's normal to talk to yourself sometimes, right?) I mean, I get almost daily sometimes so frustrated, angry, or such a strong feeling of embarrasment of the thoughts that pop into my head that I can't seem to restrain myself - and I'll yell either at myself for having these thought, or at the person/situation in my head at that moment. And I'll feel somewhat embarrassed for having had such an outburst. Makes me feel crazy.

Sometimes I laugh on my own on the street, or have these (silent) conversations with myself, but that I don't mind too much. I'm feeling my expressions growing stronger and more uncontrollable, because maybe I don't even care anymore too much to control myself. Maybe I should, just a little - not too much, however, wouldn't want to become dull.


Why I'm thinking this: today a good friend told me that she'd like to slap me in the face for being so lethargic the last few days. All I feel like doing is hanging around, and worrying about things I should do, while at the same time actually getting anything done seems to be impossible for me. In a way, though, I haven't been totally unaccomplished these days. I've got ideas, yeah, I've sketched them out, but sitting in cafés hiding from the things I should really be tackling, watching movies (seeking inspiration, the right mood, relaxation, insight, etc.), spoiling myself in all possible ways has been much more tempting. What's the hurry, a voice inside my head says to me, and another one goes, "if you keep on like this, you WILL be in a bigger hurry you can even deal with!"

Sometimes I feel like there's no winning in this game, not in this world, not with this fragileness (something I used to hate, didn't want to admit to). Last autumn I had a strong feeling that I'm sure to die young. I was so convinced of this that I was truly depressed and melancholic for such a long time. It kept me in bed at mornings, hating myself afterwards. I told the Player this some time ago, about that feeling of dying young (sounds silly, doesn't it, but at the moment it was too strong to deny), and he said that that must be a feeling every fragile soul goes through every now and then.

It's funny, I've always viewed myself as a strong person, I never want to give up. I still don't in a way. But nonetheless, there have been times when I've been really 'down in the valley'. Wanting to just quit everything and give up. (But I still won't, I know.)

Shouldn't get that involved.

I've been so inspired by beautiful things lately. I had a strong passion for beauty in highschool, too. It's come back, maybe stronger than ever. I want to learn to speak French - I think I might just do that someday, continue the courses I started some years ago. I want to learn Italian, too - continue the courses I started some years, too. I'm determined to be able to translate Spanish in a few years to come. I want to pursue my dreams.

Got an invitation to a personal interview for the volunteer work program I applied to this summer. If I'm lucky - if I'm determined enough - I'll be spending a year from August 2010 in some Latin American country, wow. Keeping my fingers crossed.

--

Now off to the last lectures of the day. A really interesting subject: audiovisual translation (a.k.a. subtitling). Two and a half hours to go.

Pieni tulitikkutyttö, hän sanoi, kun kysyin mikä mielikuva hänellä on minusta. Pieni tulitikkutyttö.

Ja sitten hän luetuttaa minulla inhottavaa Palahniukia, koska kuvittelee, että voisin saada siitä uuden tason ilmaisuuni. En tiedä. En kaipaa uutta tasoa ilmaisuuni (sellaista tasoa kuin hän tarkoittaa, vaikka tiedän tuskallisen kipeästi oman rajoittuneisuuteni), en lue siinä mielessä. Luen saadakseni uusia näkemyksiä. Näkemyksistä ammennan. Toki onhan sekin näkemystä, näkemystä tosiaan, Palahniukin maailma. Ruma. Tiedän. Että siinä maailmassa hän on nyt viime ajat pyörinyt. Narkkareita, väkivaltaa, seksiä - mielivaltaista pahuutta.

Ei, en ole loukkaantunut Palahniukista. Päinvastoin kävin illalla kirjastossa - mukaan tarttui sen verran kirjoja ja leffoja, että piti ostaa kirjaston paperikassi, että sain kasan kannettua kotiin - olen lukenut Fightclubin puoliväliin. Juuri sellaista kuin odotin - mutta jos hän olettaa, että voisin ikinä nähdä maailman noiden silmien läpi... en sano, ettenkö voisi, mutta miten sekaisin mun silloin tarttis elämässäni olla, en tahdo kuvitella. Mua ei kiehdo ajatus hulluudesta, en halua tutkia rajojani asian suhteen. En halua löytää kuollutta ihmistä vain saadakseni selville, missä menee raja... mikä riittäisi ajamaan mut hulluuteen.

Viha, häpeä ja nöyryytys repivät päätä sisältä. Mutta tiedän kyllä toisaalta liiankin hyvin miksi.

ei jummi, huomaan että mun aivot on totaalisen jäässä. lauseet kirjoittuvat näytölle aivan miten sattuu ja virkkeiden logiikat vaihtuu kesken kaiken.

täytyy nukkua näiden hommien jälkeen vähän enemmän. vaikka tosin tänäänkin heräsin vasta vähän yhden jälkeen. silti: voisi nyt ainakin vähän säännöllistää...

En tiedä mistä ihmiset saa päähänsä, että olen kuin kone. Semmoinen joka jaksaa aina vaan, niin ystävä sanoi eilen puhelimessa - jopa ihailevaan sävyyn (vaikka itse on vähintään yhtä paha höyryjyrä kuin minäkin; mutta kiistän edelleen minkäänlaisen tehokkuuden omana piirteenäni). Muutenkin lähipiirillä tuntuu olevan tehokkuudestani jotenkin vinoutunut kuva. Voi olla, että annan sellaisen kuvan, kun stressaan aivan pienimmistäkin asioista. Todellisuudessa saan kasaan hädin tuskin tarvittavia opintopisteitä, että Kela viitsii maksaa mulle opiskelustani jonkinlaista tukea.

Sitä vasten kummastuttaa, että joku voi nähdä minut tehokkaana. Näen itseni kaikkena muuna kuin tehokkaana, tehokkuuden antonyymina suorastaan. Deadlinet kasautuvat päässäni ja menen paineen alla lukkoon ja toimintakyvyttömäksi – varsinkin, jos kyse on vaikeasta tai vastenmielisenä pitämästäni asiasta. Valitettavasti viralliseen koulutukseen kuuluvat kurssit tuppaavat olemaan juuri näitä – vaikka edelleen olen sitä mieltä, että opiskelenkin tällä hetkellä juuri minulle oikeata alaa. Tentit ovat tässä vaiheessa opiskelua aivan minimissä, ja hyvä niin, sillä mun pää ei vaan enää kestä sitä painetta, että kaikki oppimani pitäisi yhdessä parin tunnin suorituksessa todistaa jollekin kokeentarkastajalle. Väitän, että kympintyttö-syndrooma tuhosi psyykeeni. En pysty enää samanlaisiin suorituksiin, enkä edes halua.

Eri asia ehkä sellaisten asioiden kanssa, joita rakastan. Ehkä siinä on suurin ongelma. Ei vaan: siinä on suurin ongelma. Antaudun niille paineen alla (ja muutenkin) mieluummin. Vaikka jollain ylimääräisellä, vapaaehtoisella työllä – johon olen tarttunut puhtaasta mielenkiinnosta – olisi kiireinen aikataulu, klaaraan sen leikiten. En mene lukkoon enkä toimintakyvyttömäksi. En pelkää sitä, vaan tartun siihen reippaasti.

"Vaikeat asiat" ovat jatkuvasti päässäni kasautuneina ja vaihtoehtoisesti joko lamauttavat minut tai syöksevät mut alituiseen pakottavaan kiireeseen. Meinaan päästä tästä oravanpyörästä viimeistään valmistuttuani – sillä sitä ei oo tehty Ihmistä varten. Tosiasia kuitenkin on, että haluan vielä saada paperit tästä tutkinnosta – ja sen takia on kestettävä ikäviä kursseja. Ongelmaa ei olisi, jos ei maailma houkuttelisi kaikella muulla mielenkiintoisella ja kehittävällä. Pahinta vahinkoa mun psyykeelle on kuitenkin valitettavasti tehnyt nimenomaan koulu- ja opiskelulaitokset, kun eniten olen ihmisenä saanut standardisoitujen laitosten ulkopuolelta.

--

Piti käydä hakemassa Napolista sunnuntaisalaatti, kun laiskottaa sen verran, etten jaksa itse mitään vääntää, ja seuraavaksi väännän huomisen deadline-kammotuksen pois alta ja yritän tarttua toiseen huomisen deadline-kammotukseen.

Tähän saakka jaksoa aika hyvin mennyt kuitenkin: en oo nimittäin vielä kertaakaan puhtaasta ahdistuksesta luentoja jättänyt väliin (ts. luovuttanut). Huomenna kyllä saattaa tulla sellainen tilanne. Mutta ei siihenkään maailma onneksi kaadu. Oma moka toisaalta, kun käytin esim. koko eilisenkin tehtäviä pakoillen: kaks leffaa, yks dokkari, ayurveda-kirjojen lukemista ja paketinkääreillä leikkimistä.

Mietin edelleen yhtä asiaa, mutta kypsyttelen sitä vielä ennen kuin sanon siitä enempää ääneen.

Ai niin joo, tuli mieleen, että jos tuosta edeltävästä jutusta sai sellaisen kuvan, että oon masentunut tai yksinäinen tällä hetkellä. Emmä oo, paljon yksinäni joo. Jotenkin viime aikoina päivät vaan tuntuu kuluvan. Ilman, että on oikein keneenkään kanssa kunnolla tekemisissä.

Huomaan tällä hetkellä kaipaavani hiljaisuutta jotenkin erityisen paljon. Eikä mua tällä hetkellä kiinnosta humaltuminen sekopäilyynkään asti. (Siksi sekasortoisissa baareissa käyminen ei oo viime aikoina ollut oikein mieleen.) Lasillinen hyvässä seurassa. Tai jopa arki-iltana kirjan kanssa. Hyvä.

Keksin juuri aiheen perjantaiksi palautettavalle kirjoitustehtävälle. Seuraavaksi tartun sukkapuikkoihin ja pistän Pekka Laihon kertomaan mulle Alkemistin tarinaa cd-levyn kautta. Se lukee aika hyvin, vaikka ensin pelkäsin, että äänikirjan kuunteleminen olisi ennemmin stressaava kokemus. Mut ei se ole ollenkaan. Ei ollenkaan. :)

On nyt sellainen ristiriitainen fiilis tänne kirjoittamisesta. Ei siten, että aikoisin lopettaa, vaan että tavallaan tekisi mieli jakaa päivänsä (siis kertoilla kaikenlaista), mutta sitten en kuitenkaan jotenkin. Osaa.

Viime perjantaina iski yhtäkkinen ahdistus-/masennustila, jonka tulon olin kyllä viime päivinä osannut aavistaa. Riippui uhkaavana varjona päivien päällä.

Kävelin kauniina syyspäivänä Hämeenkatua pitkin kotiin, kun ajatus kotimatkasta ihmisiä täynnä olevien katujen kautta rupesi ahdistamaan, ja oma kotikin tuntui ahdistavalta, pieneltä kololta, jonne en ihan vielä halunnut palata. Käännyin Uudenmaankadulle, päätin suunnata Kupittaanpuistoon. Kävin Cittarin kautta, koska nälkä kurni mahassa jo Hämeenkadulla. (Tarkoitus oli laittaa kotona terveellistä ja tasapainoista kotiruokaa; sen sijaan istuin puistonpenkillä, söin miniviikunoita ja join pillisoijakaakaota, ja aloitin uutta muistikirjaa kohmeisin harakanvarpain.) Nousin kun tuli sen verran kylmä, että kaipasin jo lämpimään. Kotimatkalla soitin siskolle ja pidin häntä puhelimen toisessa päässä koko 47 minuuttia, minkä kesti kävellä Kupittaalta Martinsillan kautta kotiin. Tajusin, että kaipasin kotiin, perheen luo.

Lohja olikin tällä kertaa juuri se, mitä kaipasin - vaikkei mulla tuosta paikkakunnasta erityisen hyviä muistoja lapsuusvuosilta olekaan. Lohjalla kasvoin yksinäisyyteen niin, että siitä tuli mulle toinen henkinen koti. Nyt en muuten osaakaan olla - tai osaan, mutta on kausia, jolloin sitten tarvitsee itselleen enemmän tilaa - ajatella, pohtia, olla. Jostain syystä Turku alkoikin yhtäkkiä masentaa. Lohja ei usein ole vaihtoehto Turulle, mutta tällä kertaa se oli. Viivyin siellä neljä yötä. Juuri tarpeeksi kauan, että ehti siellä rauhoittua - sen sijaan, että olisi jo seuraavana päivänä kiirehtimässä sieltä pois.

Tänään on ollut hyvä päivä. Tää viikkokin on ollut aika jees. Näillä näkymin tiistaina ollut Ympäristö- ja terveysalan kääntämisen luento jää viikon ainoaksi luennoksi - kun espanjan tiistainen tunti peruttiin, tänään ei ollut mitään, huomenna olen Helsingissä ja perjantaina skippaan suomen kielen luennon, koska mulle saapuu erikoislähetys klo 12:n ja 15:n välillä Atlantin takaa. (Ihkaomat, kauan himoitut docmartensit(!))

Jotain mä oon näiden päivien aikana sinne mun toiseen blogiinkin päivitellyt.

Päässä miljoona mahdollisimman pian, hetinyt pakkototeuttaa suunnitelmaa. Pelkään kaikkien ajatuspätkien karkaavan, sillä välillä pitää (ihan nautinnonkin vuoksi) syödä ja (ihan käytännöllisyyden vuoksi) tiskata. Ja huilata. Ja istua alas ja miettiä.

Sykkii taas liian kovaa, kun tiedän, että alkuviikon ruuhka on nyt hoidettu alta pois ja huominen on varattu ihan vaan mulle. Ja sekin huominen tulee menemään ihan niin vaan hujauksessa, että melkein pelkään sitä.

Pistän tiskausmusaa, jospa se auttaisi vähän RELAAMAAN.

--

Oon joskus miettinyt, että onkohan mussa kenties pientä maanikon vikaa...

Löytyihän se Wikipediasta sitten: http://fi.wikipedia.org/wiki/Mania

--

Päivän kuva:



Kansilehden sisältä: Hei Nostradamus! käsittelee suuria teemoja - Jumalaa, kärsimystä, ihmeitä, perhe-elämää, sitä miksi pahoja asioita tapahtuu - muuttumatta mahtipontiseksi tai teeskenteleväksi. Tämä on liian järkevä kirja tarjotakseen vastauksia, mutta se vakuuttaa, että niiden etsiminen on välttämätön osa ihmisyyttämme.

Tajusin yhtäkkiä kirkkaasti: Hän etsii yhä syitä miksi. Kun toiset keskittyvät löytämään keinoja päästä vaikeista asioista eteenpäin...

Cure-koukku.

Pitäisi herätä huomenna ihanteellisesti yhdeksältä. Hammaslangata ennen hammastarkastusta. Lukea "Theorizing New English(es)" -niminen artikkeli. Ottaa selvää, onko huomenna klo 12 proseminaaria vai ei (eli onko minulla aikaa lukea mm. edellä mainittu artikkeli laisinkaan) ja olla klo 14 yhdellä toisella luennolla. Tätä menoa en kuitenkaan pääse nukkumaan ennen...

Enkä tietenkään NYT millään voi lukea sitä artikkelia. Ei.

Sillä nyt kuunnellaan... Curea.

Tydyty.

Katsoin tänään kahvilan peiliin. Näin siellä nuoren naisen, jonka silmien alle ja poskien kuoppiin valvotut yöt ovat jättäneet uurtavat varjot. Tämä ihminen näytti vanhemmalta kuin se tyttö, joka neljä vuotta sitten aloitti yliopistolla. (Vaikka hiustyylikin on taas melkein sama.) Ei se vielä vanhalta näyttänyt, mutta kuitenkin - jo vähän siltä kuin sillä voisi olla vähän tarinaa takanaan.

Päivällä mietin, näin aivan randomisti, että jokaisella on tarinansa. Mikä tekee meistä kaikista niin mielenkiintoisia. Jos tekee.

Aika veistää ihmisen kasvonpiirteistä kulmat esiin - ja luonteesta myös. Huomaan alkaneeni vaivihkaa arvostaa itseäni enemmän sellaisena kuin todella olen. Vaikka matkaa todelliseen tasapainoon on vielä paljon, olen ehkä kuitenkin siinä suhteellisen hyvällä alulla.

--

Päivän toinen rändomi ajatus: tuntuu, että ihmiset hymyilevät minulle enemmän, kun puen päälle jotain oranssia...

Ja taas sitä elellään edellisen päivän jatkumoa. En siis nukkunut viime yönä käytännössä ollenkaan. Mitenhän tämäkin on mahdollista. Tuskinpa kannattaa enää yrittää nukkuakaan. Kello kymmeneltä aamulla. Kahdelta on luento.

Erästä toista kaverisivulta lainaten: "Mitäköhän sitten tekisi."

En enää edisty kässärin kanssa. Eikä huvita tehdä edes periaatteessa iisi-piisiä suomen kielen tehtävää, jonka varmaan tekaisisi alle tunnissa, kun vaan tekis. Eikä huvita kirjoittaa tiivistelmää Pohjois-Karjala-tutkimusraposta. Enkä luule, että ois hyväksi mennä enää lenkillekään tästä. Viimeksi olin - kyllä, niin se kello näyttää - tasan kaksitoista tuntia sitten vajaan tunnin lenksulla jokivarsi-Kupittaa-akselilla lönköttelemässä. Koska silloin se vielä tuntui hyvältä idealta.

Ei tee mieli edes yrittää nukkuakaan, koska ei siitä kuitenkaan mitään tulis. Jessus. Herätyskello soi. Pelästyin.

En vaan tiedä. Johtuuko tämä siitä, ettei elimistöni kaipaa sitä unta, kun on jatkuvasti niin ylivireä, eilisistä yhdestä (1) jääkahvista ja parista kupista mustaa teetä vai mistä muusta. Ihme, etten ole flunssia saanut (koputetaan puuta) - tosin jatkuvaa pientä aamutukkoisuutta, jonka uskon johtuvan... väsymyksestä.

Nukkuminen tuntuu muuttuvan vaikeammaksi mitä vanhemmaksi vanhennun. Joko minusta tulee oma äitini?

Pitkästä aikaa tuntuu siltä kuin voisi hengittää vapaasti, vaikka aamulla jouduin heräämään jo yhdeksältä. (Nauraako joku nyt tuolla mulle?) Viimeistelin aamulla käännöksen, luin vähän espanjaa ja kävelin parin paikan kautta asioita hoidellen espanjan tunnille ja myöhemmälle käännöskurssille. Viimeistelin lastenkirjakäännöksen ja lähetin sen sinne minne pitikin.

Siivosin. Ihana nähdä lattia pitkästä aikaa tyhjänä vaatteista ja tavaroista - imuroituna vieläpä.

Tein ruokaa. Tajusin, että se kaipaa loppusilaukseksi vuohenjuustoa, ja kipaisin nopeasti sitä hakemaan ennen kuin lähi-Sale ehti sulkea. Söin viinirypäleitä ja Salesta just roudattuja pähkinöitä. Join teetä hunajalla. Surffasin netissä. Ja mietin, että vois jatkaa käsikirjoitusta.

Korkkasin jääkaapissa lojuneen siideritölkin, koska teki mieli, ja istuin alas kirjoittamaan.

Elämä on nyt hyvä. Huomenna ei oo luentoja (eikä labroja eikä mitään muutakaan aikaan sidottua). Varasin Kertusta pesula-ajan kahdeksi ja luultavasti syön siellä lounasta, kun pyykit peseytyvät. Lopun ajasta vois tehdä noita kouluhommia suht rauhassa.

On vaan niin vähän kun ihminen voi tehdä päivän aikana. Tänään tekemistä taisi olla just sopivasti - kun deadlinetkaan eivät aivan niin pahasti enää höngi niskaan. Vaikka varmaan loppuviikosta taas kyllä, kun rupean stressaamaan seuraavaa viikkoa. Oiskohan tää tämän syksyn rytmi, oisko?

--

päivä kuvina

* suomi-espanja-suomi -sanakirja (taskukokokin riittäisi, itse asiassa taskukoko ois just passeli)
* espanjankielistä lukemista (okei, saa kirjastostakin, mut niihin ei kyl voi tehdä merkintöjä)

* uudet lenkkitossut (ennen kuin vanhat kuluvat käyttökelvottomiksi)
* uudet farkut
* ehdat (suht) paksupohjaiset maihinnousukengät

* järjestelmäkamera
* taskutietokone (mahtuisi lenkkireppuun mukaan)
* elävän ravinnon keittokirja/-oja


Jep. Välillä harmittaa rahattomuus. Noi on kaikki enemmän tai vähemmän sellaisia tavaroita, joille todella löytyisi käyttöä. Ja joihin menee kerralla vähintään sen kaksikymppiä, joka kertaostoksilla on näinä päivinä sellainen summa, jonka sijoittamista harkitsen todella tarkkaan. Nii, hyvällä lykyllä käytettynä löytyis halvempiakin vaihtoehtoja. Mut ainakin yhdet aivan kaupasta ostetut uudet farkut ois saatava. Keväällä 2007 ostetut Dieselin mustat Clush-malliset pillit alkaa osoittaa hajoilemisen merkkejä haaroista. (tekee mieli itkeä. ovat palvelleet niin hyvin.) Eikä lenkkitossujakaan oikein viitsi käytettynä ostaa.

Maihareidenkin perään olen pidemmän aikaa hinkunut. (vuoden, kaksi?) Ja kameran. (pidempään)

Ja espanjan sentään aloitin jo pari vuotta sitten.

Joulu vois tulla jo pian.

--

Listasta unohtui muuten vielä:

* kunnon tehosekoitin/blenderi/monitoimikone (halpisminiversion tilalle, jonka kanssa ei mielellään puuhaa mitään, ts. on yhtä tyhjän kanssa)

Joulu voisi edelleenkin tulla jo pian...

Siihen saakka täytyy kai vain zeniläisesti tukahduttaa kaikki turha materianhimoni.