Matkavaatteet on pesty ja suihkussa käyty. Kohta kirjastoon matkalukemista hakemaan. (Jotain suomenruotsalaista sitä ikuista romaanianalyysiprojektia varten. Suosituksia? Ei Populär musiikkia Vittulanjängältä, se löytyy hyllystä jo omasta takaa, ja eikö Mikael Niemi ollut peräti sieltä Ruotsin puoleltakin vielä...)

Löysin Pitchforkista uuden ominaisuuden, Pitchcastin. Jäin näytön ääreen liimattuna tuijottamaan Franz Ferdinandin Can't Stop Feeling -videota. Saattaa johtua yksinomaan herra Kapranosista.

Mutta Antony se vasta osaa tehdä biiseistä omiaan.



Eilen nukahdin Bat For Lashesin Two Sunsin soidessa - mikä on tyttöä viime aikoina vaivanneen unettomuuden valossa autuas siunaus.

Tuleeko tästä mistään vielä mitään... Lähtö torstain ja perjantain välisenä yönä kolmen bussilla Helsinki-Vantaan lentokentälle, enkä ole edes suunnitellut mitä pakkaan mukaan. Pitäisi kai pestä pyykit ennen lähtöä, että olisi vaatteita ottaa mukaan. Yhtä lamaannusta päivät. Liian pitkään tai jopa kokonaan valvottuja öitä, edelleen. Tämän kesän sääntö ja normi näköjään.

Samaten vaivaa huono omatunto siitä, että yhden vaivaisen kurssiraportin kirjoittaminen on niin mahdotonta.

Haluaisin painaa stop-nappulaa, kelata vähän suuntaan tai toiseen, tämä hetki ei toimi. (Ellen pane toimeksi, mutta pilaan aina nekin suunnitelmat huonosti nukutuin öin. Nyt vaivaa huono itsekuri.)










Todellisuudessa tässä eletään vain vuosi vuoden jälkeen uudestaan niitä samoja syklejä. Kuin kaikki olisi koettu ennenkin: haaveilen samalla tavalla, valvon samalla tavalla, olen uneton samalla tavalla, haaveilen vielä lisää samalla tavalla. Musiikki, elokuvat, kirjat kaikki liittyvät henkilökohtaiseen eskapismiini. Yhtä pakoa sisäiseen maailmaansa, kenties siinä toivossa, että kun sieltä tulee pois, jokin ulkomaailmassa olisi muuttunut. Kun todellisuudessa käytän vuodesta toiseen samoja vaatteitakin.

--

Oh yes, I promised Eva to occasionally write in English, as well.

Well, it's just that each moment feels the same. Wearing the same skin year in, year out.

Oi, miksei Muse soinut sunnuntaina Ruisrockissa??

Tekisi mieli aloittaa sellainen blogi, jossa vaan lainaan biisejä päivän/hetken tunnelman mukaan. Kohta spämmään tietty FB:iin viel lisää... Ei hyvä.

Tai Phoebe, nii, voi huokaus. ja huutomerkki.



Onneksi soittivat Morrisseyta. Sinä hetkenä oli sydän särkyä.

Näen ihmeellisiä unia näinä päivinä. Johtuneekohan unirytmin muutoksesta. Tuntuu siltä, että elävimmät unet tulevat siinä aamukuuden ja -kymmenen/yhdentoista välillä, juuri ennen heräämistä siis. Juoksen mäkiä ylös (katua joka muistuttaa erehdyttävästi Uudenmaankatua), kiipeilen tiiliseiniä pitkin avoimien ikkunoiden kautta vieraisiin taloihin ja huoneisiin, joista löytyy hylättyjä pyöriä, haalistuneita verhoja, valjua valoa ja haurasta tunnelmaa. Tietenkin poika juoksee edellä, mutta sillä kertaa ajattelen, että tiiliseinä on kiehtovampi, pojan ehtii tavoittaa myöhemminkin, seinä on kiivettävä nyt.

Unissa asuntokin muuttuu yön aikana jännittävämmäksi, kuin joku olisi käynyt remppaa tekemässä ja järjestellyt luvatta tavaroita, muuttanut katon viistommaksi. On portillinen sisäpihakin ja hämäriä nurkkia ja outoja kohtaamisia. Salaperäisiä naapureita.

Remonttia ei ole asuntoon tiedossa, mutta tosielämässä kyllä peruttuja aloittelijoiden parkour-treffejä (ihan vaan joo tytön kanssa).

--

superoxide oli käymässä mukavan australialaisen pojan kanssa ja mennään ehkä vielä ennen heidän lähtöään Kerttuun kahvillekin. Tulipa näytettyä vähän Klubia, Dynamoa ja eritoten Dynamon käsittämätöntä sunnuntaijonoa. Olipahan jossain välissä eräs jäähyväiskeikkakin. Mutta ei kaikkea kerralla - niin kuin minulla usein on tosin tapana. Tällä kertaa säästän hieman juttua ja hermoja. Hyvää yötä ja niiauksen niksautus.

Eilinen oli hyvä päivä, vaikka uhkasinkin jäädä kotiin. Tänään ei tee mieli tehdä mitään kuin nukkua.

Nousin joskus yhden jälkeen, kun isä soitti lentomuutoksista, ja olen pysytellyt sisällä koko päivän. Silläkin uhalla, että saan sakkomaksuja kirjastolta (maksimimäärä uusintoja täynnä), en jaksa nähdä ulkovaloa tänään. En oo oikeastaan muuta tehnyt kuin makoillut sängyssä tai datannut ja parhaillaan sekä että... Kuulostaako säälittävältä?

No, pistin eilen yhden ja tänään toisen työhakemuksen menemään. Ehkä sitä voisi aloittaa taas syksyllä työnteon, jos nyt nappais. Pistäisi rahaa säästöön, tekisi kandin alta pois ja lähtisi vuodeksi vapaaehtoistyöhön johonkin espanjaa puhuvaan Etelä-Amerikan maahan...

Tällaista näinä päivinä. Kun ei lenkkeilykään kiinnosta. Ja itseinho kasvaa. Kuulostaa masentavalta, mutta ei se oikeastaan niin kovin sellaista ole. Ei. Tarvitsen välillä tätä.

Kirjallisuusanalyysin tekeminen venyy ja kaikkien muidenkin asioiden hoito. Mutta suoristusraudan sain eilen aikaiseksi hankkia(!).


Leffoja latausjonossa: City of God, Mysterious Skin sekä Across the Universe. Kun en jaksa edes kirjaan tarttua.

Hauskaa kyllä, että pitkästä aikaa moneen vuoteen on tehnyt mieli piirtää ja jopa saanut suhteellisen vaivatta jotain kivaa hutaisten aikaan. Uusi tapa vaipua ikuisiin tunnelmiinsa... Näin yhtenä päivänä bussissa maailman ihanimman tytön - kunpa se pysyisi ikuisesti sen ikäisenä (6-8 v.) ja näköisenä. Mikaelin kirkon läheisen puiston keinuissa tuli taas otettua vauhtia puolenyön jälkeen lauantain ja sunnuntain välisenä "yönä", istuttua polvillaan sorassa. Kaupunki on kyllä kiva autiona.

Sydämeni itkee taas, niin kuin se on niin monena iltana näiden kuluneiden kolmen vuoden aikana aiemminkin tehnyt. (Esim. viime vuonna 3.3.2008) En nukkunut viime yönä lainkaan. Kirjoitin kirjettä kahdeksaan saakka aamulla. T. lähti täältä hieman ennen neljää. Legends of the Fall pyöri taustamusiikkina ja -kuvina taustalla ja puhuimme vihdoin suhteestamme. Olenhan sen aavistanut: mikään ei ole suhteessamme muuttunut. Hän sanoo, että seurustelu olisi väärin minua kohtaan siinä elämänvaiheessa, jossa hän on - ja tiedän sen. (Mutta koska minä sellaista häneltä olisin koskaan pyytänytkään? Olisin hullu, jos sellaista vaatisin.)

Hän kysyi vihaanko häntä, kun kyseli tunteistani. Kyllä "vihaan" niin kuin rakkainta ihmistä vihataan, mutta en olisi voinut sanoa sitä hänelle ääneen, sillä katuisin sitä heti, sitä sanaa. En haluaisi hänen hetkenkään kuvittelevan minun häntä vihaavan - vaikka se olisikin hänelle jokin rakkauden mittapuu sekin.

Olen jatkuvassa surutilassa; aloitan aina uudestaan. Ja kaikki tuntuu aina niin tyhjältä, kun "aloittaa puhtaalta pöydältä". Mikään ei kiinnosta. Mikään ei kosketa pintaa syvemmältä ja pidemmän päälle pinnallisuus sattuu minuun eniten, sillä mitä kauemmin sitä jatkuu sen pienemmäksi voimavarani uskoa hupenevat. Tapaan uusia ihmisiä, ihastun, tutustun, ja kysyn itsekseni missä on heidän sydämenpalonsa; missä on sielunsukulaisuus? (Sielunsukulaisuus ei riitä futaajalle, hän etsii yhä "merkkiä", sitä jalat alta vievää rakkautta - eikä minusta tainnut siihen koskaan olla. Siitä olen eniten pahoillani.)

Itkuleffana tänä päivänä toimi Brad Pittin tähdittämä Babel. Toimi vähintään yhtä hyvin kuin Meet Joe Black. (Toki puhtaasti laadullisesta näkökulmasta Babel toimi vielä huomattavasti syvemmälläkin tasolla jälkimmäistä paremmin. Mutta nyt on asteikkona kaikkea järkeä vastaan taisteleva sentimentaalisuuteni. :P)

Voi, että kun vihastutti futaajan lähtöhalaus, josta ei millään ollut irroittaa. Ja se hiljainen, lempeä, hyvää tarkoittava katse irroittaessaan. Rakkaus ja hyvyys. Onneksi tunnen kyseiset käsitteet, mutta kyllä se vain sattuukin myös, kun on niiden edessä niin voimaton. (Olisinpa sitä tyyppiä, joka pystyisi tilaisuuden tullen todella karjumaan toiselle päin naamaa. Välillä olen aidosti siitä kyvystä minua välittömämmille ihmisille kateellinen...)

Tekisi mieli taas leikata tukka lyhyeksi (vaikka juuri tällä viikolla käytin 48 euroa otsatukkaan ja tasoitukseen Clippissä). Jokaisen itkun jälkeen kuitenkin voimakkaampana "uuteen nousuun"; voimaa keskittyä reilusti vain itseensä ja sieluntyhjentävään hauskanpitoon. Sillä mitä muuta minulla tässä elämässä on?


+ A total change of heart about The Crash in Ruisrock, the 5th of July. What else have I got but my roots, my one first love?

Ei nyt sillä, että olisin oikeasti kuvitellut tänäänkään saavani unta ennen aamuviittä. Mutta tartteeko sitä viestitellä aina keskellä yötä tai puhua puheluita, jotka jättävät tytön vain turhautuneeksi (sekä ylivireäksi) kaikesta siitä, mikä leijuu ilmassa sanomattomana (ihan pienenpieniäkin asioita). Oli joo tarkoitus keskiviikkona, viimeistään torstaina, käydä Lohjalla pyörähtämässä, palata perjantaiksi minigolffaamaan. Näin on suunniteltu, ja melkeinpä innolla tai jotain sitä muistuttavalla odotettukin (sisko palaa Minnesotan musiikkileiriltä). Suunnitelma tietty toteutetaan, mutta ilo vietiin, koska kaipaan tietenkin koko sen ajan Turkuun - ihan vain siksi. Ihan vain siksi. Nämä on näitä aallonpohjia sen jätkän kanssa. Tunnen itseni idiootiksi. En saisi odottaa, mutta odotan silti. Välillä tuntuu, että suuri osa elämästäni on odottelua ja ajan kuluttamista, kunnes...

Suunnitelmia nyt, suunnitelmia, jotka täyttäis päivät ja pään.

--

Piti aiemmin illalla tulla purkautumaan jostain ihan muusta. Irtoilen. Suunnitelmia irtoilusta. Visioita. Nepä vasta jänniä onkin.



Mahtaisikohan torstaina tarjeta pulahdukselle Lohjanjärvessä?

Luulen, että viimeviikkoinen tentti meni läpi. Näin mutu-tuntumalla.

Vuorokausirytmi on vain "normaaliin aikuiseen" verrattuna edelleen aika vinksallaan. En ole pariin viikkoon - helkkari, ehkä kuukauteen - saanut unta ennen puoli kolmea. Nyt viikkoon en ole saanut unta ennen puoli viittä aamulla, ja nyt pyöristän ajan vielä armollisesti alaspäin, etten vahingossakaan tulisi liioitelleeksi. Ei tässä muuten mitään, mutta kun sitä joka aamu yhä elää siinä toivossa, että pystyisi nousemaan, kun herätyskello soi klo 09.15. Voin paljastaa, että herääminen on yleensä venynyt reilusti pari tuntia myöhäisemmäksi.

Opiskelua. Olen vihdoin palannut kääntämään syksyllä suoritetun lain ja hallinnon en-su-käännöskurssin harjoitustyötä. Yli puolenvälin ollaan. Tavoitteena on saada homma oikoluettavaan kuntoon ennen Malesian-reissua (lähtö Hel-Vantaalta 10.7.). Ennen matkaa olisi suunnitelmissa myös saada toinen niistä ruotsin kirjallisuusanalyysikurssin analyyseistä kirjoitettua. Pitäisi vain ryhtyä siihen; ei siinä varmaan oikeasti kauan menisi.

Raha. Olen taas aivan peeaa. Tänä kesänä siihen oli sitten sorruttava, opintolainaan. En ole tähän mennessä nostanut kuin kolmesataa, mutta lisälaina näyttää väistämättömältä, mikäli en aio hakea töitä (en, ellei käännös-/ tms. kivoja hommia tipu jostain taivaalta) ja tahdon vuokranmaksun ohella kyetä syömään ja elellä jotenkin inhimillisesti tyydyttävällä tavalla. Mihinkään kovin ylelliseen en ole viime aikoina todellakaan käyttänyt rahaa. Vaatteita korkeintaan kirpparilta. Kengät hajoilee alta (uudet tennarit ollut suunnitelmissa ainakin puoli vuotta), muttei raaski niihinkään panostaa. En tiedä mitä teen, kun viimeisetkin balleriinat hajoaa saumoista. (Ostan luultavasti pakon sanelemana uudet - mutta erittäin happamesti.)

Olen vakavasti harkinnut freelance-verokortin hankkimista. Oli tuossa kuitenkin jo yksi aika läheltä piti -tilanne, että sellainen olis kuitenkin ollut haettava. Jos sellainen olisi jo valmiiksi - ja kävisi verotoimistolla puhumassa neuvontatoimiston tätien kanssa käytännön asioista - ei ehkä olisi niin suuri tai pelottava kynnys tehdä käännöksiä palkkaakin vastaan...

Juhannus. Juhannus meni siinä ja sillä tavalla, etten periaatteessa voi valittaa yhtään. Hyvin iloiseksi itseni join (ei sillä, että olisi ollut syytä olla surullinenkaan) ja taisin höpötellä hyvin monelle ihmiselle kaikenlaista (mm. Timon exän kanssa aika paljon, musta tuntuu) ja "tanssia" aika estoitta aika monen biisin tahtiin (mm. myös Timon exän kanssa, musta tuntuu). Voi kaenni, what juu duu...

Poika. Juhannuspäivänä palailtiin pikkuhiljaa kotiin päin Läntisen Pitkäkadun nurkilta, uskalsin jopa nousta pyörän selkään. Kävin Rauhankadun Siwan kautta hakemassa aineksia hyvään dagen efter -brunssiin. Mainitsen tässä vaiheessa, että futaajan talo oli matkan varrella ja hetken kävi mielessä, että voisi käydä moikkaamassa, jos kaveri olisi kotona - en tehnyt sitä, koska olo ei todellakaan ollut mikään hehkein. Kohtalo tai sattuma - tai mikä lie - on sit vaan kummallinen, kun se sitten kuitenkin heitti jonkun Rayban-lasisen nuoren miehen käsivarttani tökkimään, kun levitehyllyn edessä puntaroin käsissäni valintaa Oivariinin ja Minilättan välillä (Oivariini tällä kertaa). Kaps kaulaan tyttönen siitä... Kuinka monta viikkoa siitä, kun viimeksi nähtiin - ja törmään häneen lähikaupassani.

Nähdään "aivan piakkoin". Tämän viikon alussa. Häneen saa jo yhteyden puhelimitse. Voi poi-ka. (Meidän tulee puhua... ja siitä tulee joko tosi nättiä tai hiukka särkevää tai jotain tosi, tosi omalaatuista, mitä en tällä hetkellä kye kuvittelemaankaan. Jännä.)


Nyt kyllä sitä käännöstä eteenpäin, muuten tuu mistään mittään.

Pitäisi lukea huomiseen tenttiin, koska en todellakaan vielä hallitse hermo- tai hormonijärjestelmän fysiologiaa, enkä varmaankaan kallon rakennetta ja luustoakaan. Enkä paljon muutakaan.

Sen sijaan pyörin netissä samoilla sivuilla uudestaan ja uudestaan: kun olen saanut kierroksen tehtyä, aloitan sen uudestaan, jospa vaikka olisi tullut jotain uutta kivaa. Kuinka epätoivoista. Pitäisi käydä kaupassakin, koska vessapaperi on aivan lopussa. Tähän mennessä tänään olen sentään käynyt suihkussa. En kuitenkaan uskalla lähteä keskellä päivää kauppaan, sillä miten enää sen jälkeen pystyisin keskittymään lukemiseen?

Vakavia motivaatio-ongelmia. Olen koukussa Snow Patrolin soundiin enkä senkään takia pääse koneesta irti. Yritin vielä puoli viiden aikaan aamuyöllä nukuttaa itseäni pyörittämällä Eyes Openia uudelleen ja uudelleen kuulokkeiden kautta korviini. Nukahdinhan lopulta. Onneksi. Silti skarppiaamu meni unettomuuden takia vähän pieleen. Piti mennä kirjastoon lukemaan.


(Oveen koputettiin äsken, ihan ilmoitusluontoisesti, että älä ihmettele, jos ulkoa kuuluu rapinaa, sun ovesi kitataan nyt. Siistiä. Seisoin oviaukossa suhteellisen pöllämystyneenä pyjamassa, huopaan kääriytyneenä.)


Ei se ole futaajan vika, vaikka viestejä vaihdeltiin vielä kahden, kolmen aikaan, jolloin olin jo saamassa unen päästä kiinni.

Iltoja Tyttö. Vihdoin kotona, tosin huomenna taas Ruotsiin.
Probleemia sen laturin kans, siks oleillut tavoittamattomis.
ja sain sun kirjeen - jep, meidän tulee puhua ja oon pahoillani,
että olen näin päävammanen.

Mielenkiintoista, totesin, kuten myös sen, että poika voi kertoa kaiken palatessaan. (Ja mitä kaikkia tarinoita minullakin olisi jaettavana! ja mitä kaikkea kerrottavaa noin yleensä.) Voisi kertoa sillä välin, miten se Kidsin rivi menikään. Sci-fi-unia toivotin.

Näinhän se tietty meni! Show yourselves/ take only what you
need from it./ Family of trees wanted/ to be hearted!

Niinhän se tietty meni. Sydän, sydän sitä poikaa... kaikesta huolimatta ja nimenomaan sen kaiken takia.









Ai niin, taisin tosiaan lähettää pojalle, joka asuu kolmen minuutin kävelymatkan päässä asunnostani, kirjeen postikortin muodossa... Päivätty 3.6.-09.

Välillä on ns. pölö olo. Mutta se kortti oli välttämätön. Ihan vain siksi.

Välillä häpeän kovin...

"Vois kirjoittaa enemmän kulttuurisista kokemuksista." Niinkö sanoin?











( Valvon taas. )

--

Olkoon viime kesän levy, mutta MGMT:n Oracular Spectacular - erityisesti levyn kansi - kiteyttää Rakkauden neonvärisine pöksyineen kesäöistä rantalinjaa vasten. Voisikohan se olla syy, miksi yhä edelleen sydän hypähtää Kidsin tai Time to Pretendin lähtiessä soimaan diskoteekissa.

Ei oo helppoo rakastaa poikkeuksellisia yksilöitä. Ja silti sitä tekee. Vaikkei viesteihin vastata viikkoon, pariinkaan, ja miehestä kuuluu ainoastaan kavereiden välityksellä yhteisiä pohdintoja siitä, että kyllä se varmaan on sieltä Tanskasta takaisin tullut, ja en tiedä, se pitää vastaajaa päällä. Välillä itkettää (nykyään harvemmin kuin aiemmin, kun en vielä tuntenut toisen maailmaa niin kuin vain ajan myötä pikkuhiljaa oppii), useimmiten löytyy usko, mutta läheisyyden ja läsnäolon kaipuu on kova. Välillä sekin tosin hellittää ja pelkästään iloitsee siitä, että mies on elossa. Niin kuin käsitämme. Silloin on rauha ja onni, vaikka onhan siinäkin se hiukan surumielinen pohjavire.

Eipä auta kuin elää ja ottaa vastaan. Ja tietenkin tanssia kun biisit ja kaverit kutsuvat lattialle.



(Väärin, mutta hyvin kuultuja laulunsanoja:)

Show yourself
Take only what you need from me
A family of trees wanted, to be haunted

- eräs kuuli sen vielä paremmin, kun vain muistaisin miten hän tulkitsi oletetun sanan "haunted"...



Eräs myös ymmärsi, kuinka on mahdollista, että seurustelin, sen ajan kuin seurustelin, erään LVI-insinöörin kanssa: "Koska tarvitsit sitä." Ja siinä hän on aivan oikeassa.